Kun itsekritiikki murenee

Sinulla on varmasti jokin asia, jossa olet tosi hyvä. Jota olet sinnikkäästi harjoitellut niin kauan ja paljon, että osaat sen kuin vettä vaan, aivan kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa. Niin minullakin. Olen monessa jutussa kohtalainen. Keskinkertainen, joissakin tosi hyvä, ammattilainen. Joissakin huono, surkea, toivoton. Mutta yhdessä jutussa olen ollut mestari. Yhtään itseäni kehumatta, jalustalle nostamatta. Voin sanoa, että itsekritiikki, itseni arvostelu ja mollaaminen, niitä olen harjoitellut vuosikausia. Olen pitänyt itseäni muita huonompana, arvostellut, arvostanut vähemmän. Siinä olin tosi hyvä.

Armottomuus itseä kohtaan, omien heikkouksien jatkuva ajatteleminen, itsen mollaaminen ja huonompana pitäminen syövät valtavasti energiaa. Aikaakin menee hukkaan eikä omia voimavaroja ja vahvuuksia tule lainkaan hyödynnettyä täydellä potentiaalilla. On aika raskas ajatus, että joka kerta kun haaveilee jostakin mitä haluaisi tehdä tai jotakin minne haluaisi mennä, nousee mieleen heti seuraavaksi epäilys siitä, miten selviän, miten pärjään, mitäköhän joku toinen tekemisistäni ajattelee. Miltä näytän, mitä voin sanoa, mitä saan sanoa, miten onnistun, vai epäonnistunko. Jos epäonnistun, mitä siitä seuraa. Mitä muut sanovat, ajattelevat.

Oma ajatusmaailmani alkoi murenemaan pala palalta ja muuttumaan myötätuntoisemmaksi, vähemmän kriittiseksi pikku hiljaa. Ei se ollut mikään salama kirkkaalta taivaalta, mikään hetken välähdys, jolloin olisin tajunnut että ’who cares’. Mitä se kenellekään kuuluu, miltä näytän, mitä teen, mitä sanon, miten käyttäydyn, miten onnistun tai epäonnistun. Itsemyötätunto on taito, jota voi harjoitella. Sitä pitää harjoitella, sillä kun vuosikaudet on harjoitellut itsekritiikkiä, siitä poisoppiminen ottaa aikansa.

Matkan varrella on ollut oivalluksia. Oivalluksia siitä, että kaikkia ei tarvitse miellyttää. Oivalluksia siitä, että itseämme varten me jokainen täällä eletään. Oivalluksia siitä, ettei se ole minun syyni tai vikani, jos elämällä omannäköisesti, ärsytän jotakuta. Mietit nyt, että kuinka tyhmä. Kaikki luettelemani asiat ovat meillä kaikilla tiedossa. Olemmehan fiksuja, aikuisia ihmisiä. Eikä nämä ole mitään uusia juttuja. Mutta tieto ei vielä riitä. Tarvitaan se lampun syttyminen siellä omassa päässä. Se oivallus, mitä jokin asia minulle tarkoittaa. Oivalluksen myötä alkaa uuden ajatusmallin rakentaminen. Jos pelkkä tieto riittäisi muuttamaan tapoja elää ja olla, ei meillä olisi vaikkapa elintasosairauksia, tupakointia, alkoholismia, huumeongelmia tai muita vastaavia, koska tietoa näistäkin asioista on saatavilla rajattomasti.

Muutos alkoi tapahtua, kun tajusin, että jos joku toinenkin on onnistunut, miksen minä voisi yhtä lailla onnistua. Jos joku toinen on toteuttanut unelmansa, miksen minäkin voisi. Jos joku toinen tekee asioita, joista unelmoi, miksen minäkin voisi. Ajatus siitä, että tuskinpa olen sen kummallisempi ihminen kuin ne 6 miljardia muuta tällä maapallolla. Kaikki me ollaan omanlaisia, eri näköisiä, eri kokoisia, eri lailla puhuvia, eri lailla ajattelevia, eri lailla tuntevia. Ymmärsin, että se ei ole minulta pois, jos joku ei tykkää.

Olen ylittänyt itseni monella tapaa. Pieniä juttuja ehkä monelle, isoja minulle. Esiintyminen videolla. Valmentaminen tuntemattoman ryhmän edessä. Puhuminen podcastissa. Omien ajatusten julki tuominen. Riisuutuminen toisen edessä. Itkeminen, heikkona oleminen, pelko, sen myöntäminen ääneen että olen väsynyt, epävarma, hämmentynyt. Sen sanoittaminen, että rakastan, välitän, ikävöin. Pää pystyssä kulkeminen. Olisiko sittenkin mahdollista, että minua kaupungilla katsovat ihmiset katsovat ihaillen, eivät ilkkuen. Osa tästä on konkreettista, osa kielikuvia. Löydät ehkä jutun punaisen langan.

Nykyään asiat ovat aika lailla toisin. En enää jaksa hirveästi miettiä, käyttää energiaa siihen, mitä muut ajattelevat. Teen omalla tavalla, mun tavalla. Ja se on ihan yhtä oikein kuin sun tavalla tehty.
Ehkä onkin niin, että yhdessä meillä voi olla toisillemme jotain enemmän annettavaa. Yhdessä olemme vahvempia, jokainen omien ominaisuuksiemme kanssa. Kenelläkään ei pitäisi olla syytä piilottaa, pienentää itseään.

Itsemyötätunto on taito, jota voi harjoitella. Se on pieniä, hyviä ajatuksia ja tekoja itselle, joka päivä. Itsekritiikki on hyvästä, silloin kun se on eteenpäin vievää ja kohtuullista. Virheitä tekevät kaikki, niistä oppii ja niistä usein parhaat jutut lopulta syntyvät.

Mitä kivaa, kannustavaa tai lempeää sinä voit sanoa itsellesi tänään?

❤ Pauliina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s