Mä olen ihan kunnossa

Kun ihminen uupuu ja saa luvan olla uupunut, eli kun joku toinen, usein lääkäri sen vahvistaa ja antaa luvan höllätä, reagoimme kukin tavallamme. Vaikka sitä tiedostaisi jo ennen lääkärille menemistä että kaikki ei nyt ole ihan kunnossa, voi silti olla valtava järkytys kuulla se ulkopuolelta. Toisaalta on vapauttavaa kuulla, että ei ole mitenkään epänormaali, että väsymystä ja uupumusta on yhteiskunnassamme valtavasti. Kuitenkin sitä viimeiseen asti ajattelee, että ’ei mulle käy niin’. Väsymystä vähättelee. ’No vähän olen ollut uupunut, kyllä tämä tästä kun vähän aikaa lepään’. ’Kun vain saisin sen yhden projektin ensin valmiiksi… Viikon lepään, sitten olen varmasti kunnossa’.
Väsymys tekee ihmisestä myös sokean. Metsää ei enää näe puilta, kun kuormittunut mieli ja keho yrittävät pitää kaiken kasassa viimeiseen saakka ja toteuttaa niitä usein hyvin suppeaksi käyneitä rutiineja selviytymiskeinona.
Uupumus kuvastaa minulle sellaista henkistä, ja myös fyysistä, tilaa jossa kuormittuminen on pitkäaikaista, elämä muuttuu yksitoikkoiseksi suorittamiseksi ja selviämiseksi päivästä toiseen, arjesta katoaa ilo eikä nukkuminen saa virkeäksi. Väsymys on se lievempi muoto; siinä kohdassa kun on väsynyt, asiat voi vielä helpommin pelastaa. Sekä väsymys että uupumus vaativat aina muutoksia, sillä aiheuttaja pitää saada poistettua.
Väsymyksen ja uupumuksen raja on kuin veteen piirretty viiva. Oman heikkouden myöntäminen on todella vaikeaa. Kun väsyttää ja pitäisi levätä, painamme peloissamme kaasua, jotta emme huomaisi ja tuntisi väsymystä. Ja uuvutamme itsemme yhä pahemmin.
Väsymys ja uupumus ovat myös salakavalia – kun lääkäri kertoo, että sinulla on nyt lievä masennus ja keskivaikea ahdistus ja kirjoittaa kaksi viikkoa sairauslomaa, sitä ajattelee että nyt minulla on kaksi viikkoa aikaa tulla kuntoon. Ja sana lievä antaa toivoa siitä, että eihän tilanne nyt niin kovin paha ole. Monet uupuneet ihmiset ovat myös taipuvaisia suorittamiseen, joten myös toipumisesta on helppo tehdä suoritus. Kun pääsee hetkeksi hengähtämään ja luvan kanssa lepäämään, tuntuu vapaalta. Kuin jokin kuorma tippuisi harteilta. Sitä nukkuu, makaa, lepää, ei tee mitään, syö, käy kävelyllä, minimoi kontaktit ulkomaailmaan. Muutaman päivän kuluttua mieli voi alkaa kohentua ja lepo on tehnyt ihmeitä – minä olen ihan kunnossa, en ole enää väsynyt, pian töihin! Mutta se mikä on syntynyt kuukausien, jopa vuosien aikana, ei lähde pelkällä makaamisella muutamassa päivässä. Siksi uupuneen voi olla vaikea tunnistaa, että vaikka olo on hetkeksi nopeasti korjaantunut, ovat uupumukseen johtaneet seikat edelleen olemassa ja väsymys vaanii jokaisen kulman takana.
Väsymyksen tunne on niin musertava, se voi olla ihan fyysistä kipua, jota tietenkin välttelee viimeiseen asti. Sitä ei haluaisi kokea uudelleen. Uupunutkin tunnistaa syvällä sisällään, että asioiden on muututtava, mutta kun ei ole voimia eikä mieli mustana näe mitään suuntaa tilanteesta ulos, ei muutos tunnu mahdolliselta.
Muutos ei kuitenkaan yleensä edes tapahdu siltä istumalta. Uskon, että aika moni teistä on kanssani samassa tilanteessa kuin itse olin – ei voi vain irtisanoa itseään, jättää kaikkea ja lähteä Espanjaan. Uupumus pitää kohdata, kävellä jokainen askel, painia jokaisen mörön kanssa, käsitellä asia kerrallaan. Tuo kaikki vaatii voimia. Ja kerätäkseen voimia, täytyy pysähtyä. Hengittää ja katsella ympärilleen. Olla jonkin aikaa ihan vaan paikallaan. Aikaa on vaikea sanoa, se on hyvin yksilöllistä. Uupuneenakin voi toki tehdä muutoksia ja ratkaisuja – mutta ihmisen mieli tarvitsee aikaa muutosten omaksumiseen. Totutut tavat eivät muutu silmänräpäyksessä. Kun automaattiohjaus on päällä, sen uudelleenohjelmoimiseksi tarvitaan oivalluksia ja useita, useita toistoja. Muistan kokeneeni, että olin uupuneena ajautunut todella kauaksi omasta itsestäni. En tuntenut itseäni, en tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Noihin kysymyksiin aloin hakea vastauksia. Siinä kyllä meni pidempään kuin kaksi viikkoa.

Paras hyppy voi olla se, joka on kaikista pelottavin.

Vastaa